Meirän kanss‘ ei auta!

Rannanjärven tappokrooppi

rannanjarvi1Prännin patikan varrelle osuu Rannanjärven tappokrooppi – paikka, jolla maineikas häjy Antti Rannanjärvi sai kuollettavan puukoniskun. Näin kertoo tapahtumasta ja siihen johtaneista vaiheista Heikki Ylikangas kirjassaan Härmän häjyt ja Kauhavan herra:

”Elokuussa 1882 sattui tapaus, jonka jälkimai­ningit ulottuivat häjykulttuurin perustuksiin saakka. Yksi Antti Rannanjärven toisesta avioliitosta peräisin olevista pojista, ilmeisesti Kustaa-niminen, oli lähtenyt eräänä viikonloppuyönä poikasakin mukana tavanomaiseen kylänkiertoon. Pojat ottivat laitu­milta hevoset ja ajelivat niillä pitkin kyläraitteja.
Ylihärmän Yliluoman eli Prännin kylässä, josta herännäisyys oli saanut lujan otteen, oli kuitenkin asetettu kylävahdit tienoheen. Häjynalkujen tullessa tarttui­vat vahdit seipäisiinsä, iskivät joukon hajalle ja ottivat varastetut hevoset parempaan talteen.
Kustaa lienee saanut aikalailla seipäästä, jota käytteli eräs nuori renkimies, Prännin Erkiksi kutsuttu. Erkki oli joitakin vuosia sitten muuttanut Kortesjärveltä pitäjään eikä ehkä vielä osannut – tai nuoruuttaan halunnut – laskeskella kaikkia tekojensa seuraamuksia.
Lyöty Kustaa palasi häpeällisesti jalkaisin kotiinsa ja kertoi isälleen komeasti aloitetun seikkailun nolon lopun. Rannanjärvi pani asian pahakseen ja mietti kostoa. Suuren Rannan­järven mainetta oli halveksittu ja pränniläisten tuli saada opetus häjyjen yhä jatkuvasta mahdista. Uhkamielistä Prännin Erkkiä hän ei halun­nut ainoastaan kovistella, vaan miehen piti saada tuta tuntuva julkinen nöyryytys.
Soveliaat puitteet tällaiselle toiminnalle muodosti vain väen­ kokous. Kyseessä oli tavanomainen elonleikkuuaika, jolloin yleisesti järjesteltiin talkoita. Antin mieleen muisti, että ns. Mutiini-mestari omisti viljahalmeen Yliluoman kylän ja Ylistaron Untamalan rajamailla sijaitsevalla Rytinevalla. Mutiini-mestari – porvarilliselta nimeltään räätäli Juha Modin – oli nuoruudessaan kuulunut Jukka Rannanjärven varaskoplaan, joten mies ei ollut Antilie vieras. Sitä paitsi mestari oli jatkuvasti pitänyt tiivistä kanssakäymistä Rannanjärven puukkosuvun kanssa, joten Antin kostoaikeiden toteuttamistuuma oli helposti saa­tettu järjestykseen.
Kun asiasta oli Modinin kanssa sovittu, Rannanjärvi kokosi sakkinsa ja selitti heille asian. Tarkoitus oli, että jo elopellolla näytettäisiin väelle vanhaa kurssia ja lähdettäisiin sen jälkeen ”rikee­raamaan” (ruotsin regera-hallita) Yliluoman eli Prännin kylään. Isän­nät oli otettava ”katteltavaksi” ja vähennettävä luontoa muiltakin, joilla tuntui sitä olevan liikaa.
Sovittuna iltana, kahdentenatoista elokuuta 1882, lähti miesjoukko Rannanjärvestä kohden Rytinevaa. Menossa oli entistä meininkiä. Tunnelmaa pohjustettiin viinan ja laulujen voimalla ja pidettiin muutenkin pahaa meteliä.
Mitään aavistamatta kokoontui Prännin kylän kökkäväki sirppeineen Rytinevalle ja aloitti työn, joukossa myös 40-vuotias talonisäntä Erkki Yliluoma, aikaisempi Fräntilä.
Yllättäen tulvahti häjyjoukko paikalle ja Rannanjärvi alkoi oitis pitää pirstin­kiään. Hän kulki mahtaillen pitkin sarkaa ja jakeli kenkkärin oikeu­della väelle ryyppyjä Modinin lekkeristä. Aina kun kenkkärin kohdalle osui henkilö, jonka solidaarisuutta tämä vähänkin epäili, asianomai­nen sai osakseen pistävän tai nolaavan huomautuksen, jonka tekoa Antin saattojoukon naurunremahdukset varmistivat. Mutta jos Antti havaitsi joukossa jonkun suoranaisen vihamiehensä, lennätti hän mie­hen kamppauksella tai nyrkiniskulla peltoon. Näin kaatuili miehiä kahden puolen, eivätkä lyödyt tai nolatut uskaltaneet edes avata suu­taan puhumattakaan, että olisivat ryhtyneet aktiiviseen vastarintaan. Useimmat pyyhkivät mullan ja oljenkorret kasvoiltaan ja ryhtyivät alas katsellen uudelleen työhönsä.

rannanjarvi2Saran toisessa päässä, lähellä syvän veden täyttämää savikuoppaa, heilui sirppeineen Erkki Yliluoma. Päästyään Erkin kohdalle Rannanjärvi yritti ensiksi tönäistä tämän savikuoppaan, jota peitti ilkeännäköinen vihreä kanahka. Mutta Erkki saavutti tasapainonsa juuri kuopan reunalla ja vältti siten täpärästi inhan kylvyn. Antti työnsi lekkerin käsistään lähimmälle miehellensä ja sanoi: ”Piteleppäs pikkuusen tuata.” Sitten tuo vielä viisissäkymme­nissäkin väkivahva puukkojunkkari tarttui molemmin käsin Erkkiin ja paiskasi hänet kuoppaan. Saattojoukko katseli naureskellen miten onneton yritti uida kuopan vastakkaiselle rannalle ja nousta pois.
Mutta Rannanjärven kosto ei ollut vielä saanut täyttymystään. Hän juoksi lammikon toiselle reunalle ja potkaisi ylös yrittävän miehen takaisin veteen. Voimin, jotka epätoivo ja akuutti kuolemanhätä voivat antaa, sai Erkki puukon käsiinsä ja huitaisi sillä vainoojansa suuntaan. Isku osui vain saapasvarteen, mutta se oli niin vimmainen, että saapasnahka halkesi, ja jalasta alkoi tihkua verta.
Tässä vaiheessa Antti tempasi jostakin aidaksen tai puukalikan ja löi sillä uhriaan päähän. Puoliksi taintuneena kellahti Prännin Erkki takaisin veteen ja ehti painua upoksiin, ennen kuin vesi palautti tajun.
Rannanjärvi, joka ei liene tähdännyt miesmurhaan, arveli Erkin saaneen jo tarpeekseen, ja salli tämän tällä kertaa päästä rannalle. Mutta perusteellinen nöyryytys ja julkinen rääkkäys olivat sokaisseet Erkin täysin. Kuin nuoli hän heti rannalle päästyään kiisi Rannanjärven kimppuun ja parissa sekunnissa oli yllätetyssä Antissa viisi syvää puukonhaavaa.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että ”Erkki sai hakata Rannanjärviä niin kun kantoa” kenenkään puuttumatta asiaan. Sitä paitsi yhdenkään mieleen ei voinut juolahtaa, että Rannanjärvi olisi tarvinnut suojelusta. Eivät edes hänen omat miehensä rientäneet johtajansa avuksi, vaan katsoivat yleisen tappelun alkaneeksi ja kävivät lähimpien kökkämiesten kimppuun. Mutta Prännin Erkin menestys oli herättänyt vastarinnan halun muissakin ja yhtenäisenä rintamana yliluomalaiset, joilla lisäksi oli suurempi miesluku puolellaan, torjuivat häjyjoukon aikeet alkuunsa.
Rannanjärvi näki pelin menetetyksi ja tunsi leviävän heikkouden itsessään, mutta antamatta väen nähdä todellista tilaansa, hän veti takkinsa kiinni ja sanoi joukolleen: ”Ny lähärethään poijat Pränhiin häjyylemhään.” Häjyt laittautuivat rattailleen säestäen vetäytymistään tavanomaisilla uhkauksilla ja lähtivat ajamaan muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Pränninkylän suuntaan.
Rähisevä joukko vannoi kostoa ja suunnitteli uutta retkeä äskeisiä talkoomiehiä vastaan. Voittajia ”kurmootethiin” sanoilla, jotta tappion häpeä edes hiukan lientyisi.
Rannanjärvi makaili kärryillä eikä juuri osallistunut pursuavaan uhoon. Päällikön vaiteliaisuus ei joukkoa suuremmin kummastuttanut, sillä he luulivat sen seuraukseksi nolosti päättyneestä tappelusta. Vammoistaan hän ei liioin puhunut, joten miehen tilaa ei pidetty vakavana. Kukaan Rannanjärven käsky­läisistä ei huomannut miten lavan rakosista tipahteli verta ja sekoittui kuivaan santaan.
rannanjarvi3Muutaman hetken perästä retkahti Rannanjärvi kärryiltä ja jäi liikkumattomana makaamaan tielle. Ällistyneet miehet kiiruhtivat pudonneen luokse ja totesivat oitis, että tiellä lojui hengetön ruumis. Rannanjärvi ”tuo kaikenlaisista konnantöistään niin kuului­saksi tullut” – kuten Waasan lehti tappoa selostaessaan Antin elämää luonnehti – oli kuollut.
Havainnon vaikutus oli joukolle tyrmistyttävä. Kukaan ei ollut uskonut asian saavan tällaista käännettä. Rannanjärvi oli tarkoin salannut todellisen tilansa ja vain hiljaa nukahtanut veren ehtyessä ruumiista.
Valittamaan ei Rannanjärven kaltainen mies ryhtynyt, olivat sitten vammat millaiset hyvänsä. Sellainen olisi ollut vastoin puukkojunkkarin perinteistä miehisyysihannetta jo joukon vähäisim­män suusta kuultuna puhumattakaan päälliköstä.
Mies, joka oli luonut siivekkään lauseen ”Liha on verestä, mutta sisus teräksestä”, ei voinut ryhtyä vaikeroimaan edes kuolinhaavan tuskissa. Hempeämielisyydel­lä tai itsesäälillä ei ollut Rannanjärven mielessä elintilaa. Hän oli todella elänyt paljossa niin kuin puukkojunkkareitten keskeinen tun­ nuslause opetti: ”Ittiäni en surkoa, enkä toisen henkiä säästä.” Mistäänpiittaamattomuus oli häjyn korkein hyve eikä siitä sopinut luopua edes silloin, kun piti olla piittaamatta itsestään.
Juuri kuolemassa tiivistyi Rannanjärven maailmankäsityksen ydin­opit. Mitkään tavanomaiset moraalisäännöt sen enempää kuin laki ja oikeuskaan eivät saaneet häneltä kunnioitusta osakseen. Jo lapsuudes­saan hän oli tottunut kovaan maailmaan, jossa ei päätä silitelty eikä hellyyttä viljelty. Hänestä kasvoi mies, joka ei vain täydellisesti sisäistänyt puukkojunkkareitten arvojärjestelmää, vaan joka oppi halveksimaan kaikkea tavanomaista ja normaalina pidettyä. Rannan­ järvessä oli annos yli-ihmisen filosofiaa, jossa ”kukaan ei ollut mitään” ja yhteiskunnan lainkuuliaiset ja uskonnollista tapakulttuuria nou­dattavat ihmiset olivat Rannanjärven katsannossa heikkoluontoista, pehmeää väkeä, joka oli keksinyt lait suojakseen siksi, ettei mitättömyydessään kyennyt itseään puolustamaan.
Tämän vuoksi ei toisen omaisuuteen kajoaminen ollut suuri rikos mieheltä, joka oli tuonut pitäjälle enemmän mainetta ja kuuluisuutta kuin nuo kaikki muut viheliäisyydessään olivat yhdessäkään voineet hankkia. Rannanjärvi­kin siis kunnioitti oikeutta, nimittäin vahvemman oikeutta.
Nyt oli sitten Rannanjärvi kuollut niin kuin oli elänytkin. Ensityr­mistyksen mentyä ohi levisi miehiin niin palava kostonhalu, että innokkaimmat olisivat äskeisestä tappiosta huolimatta lähteneet takai­sin heti. Häjyjen katkeruutta lisäsi tietoisuus siitä, että heidän mieles­tään mitätön mies oli tehnyt teon, josta puhuttaisiin enemmän kuin kaikista muista hengenriistoista yhteensä. Prännin Erkki oli tullut alkujaan paimenpoikana pitäjään; nyt oli suuri Rannanjärvi kuollut paimenpojan puukkoon. Kaiken tämän vuoksi oli joukon päämäärä selvä: Erkki oli otettava hengiltä mihin hintaan hyvänsä.
Rannanjärvi oli kuitenkin toimitettava kotiinsa, ennen kuin sopi lähteä rankaisuretkelle. Jo samana iltana matkasi häjyjoukko tavoitta­maan puukottajaa. Mutta pränniläiset olivat arvanneet asian ja toimittaneet Erkin piiloon erääseen yksinäiseen metsätorppaan. Itse he ottivat miehissä vastaan keskipitäjän häjyt ja ajoivat nämä seipäin ja kangin kylästään.
Erkki selvisi vähäisellä vankilatuomiolla teostaan ja osaltaan senkin vuoksi eli kostoajatus tavallista pitempään. Vielä Erkin tultua linnasta häntä vainottiin. Paulaharjun mukaan Rannanjärven Eetun Juha ”yritti melkein väkisin riistää hengen Prännin Erkiltä” ja Antin oma poika Kustaa taas puukotti kerran erästä Kosolan kylän miestä ”jotta tulis eres vähä kostetuksi peräkylääsille, kun ei isän murhastakaan tullu tappajalle palijo enempää kun koiran kualemasta.”
Henkensä Erkki silti piti ja yleni ajan oloon suureksi sankariksi. Pitä­jällä jäivät elämään hänen sanansa, jotka miehen kerrotaan lausuneen kuultuaan Rannanjärven kuolemasta. ”Meirän kanss‘ ei auta”, oli Erkki sanonut. Lausahduksessa kuultaa ulos paitsi tietty ylpeys tehdystä uratyöstä myös peitetty vetoomus kyläläisille asettua Erkin taakse. Häjyjen kostoaikeethan olivat ilmiselvät. Erkki halusi olla yksi ”meistä”, so. pränniläisistä eikä katsonut viisaaksi korostaa liiaksi omaa yksi­löllistä osuuttaan ja vastuutaan. Pränniläiset ottivatkin sitten tappajan suojelukseensa ja antoivat hänelle tukensa.
rannanjarvi4Rannanjärven äkillinen poismeno järkytti ja hätkähdytti pitäjäläisiä – niin yllättävältä kuin tällainen toteamus pelätyn puukko­sankarin kohdalla tuntuukin. Miehessä oli ollut omalaatuista suuruutta, jota ei ollut helppo nopeasti unohtaa. Merkkimiehet, olipa heidän laatunsa mikä hyvänsä, eivät voi niin vain kuolla ja poistua elävien tietoisuudesta. Myös Rannanjärvi jätti jälkeen useita lausah­duksia, jotka sitten sananparrenomaisilla säilyivät pitkään. Vahvimmin juurtui kansan muistiin lausuma, joka osuvasti luonnehtii Rannanjär­ven yleistä elämänasennetta. Näihin päiviin asti on sopivissa yhteyksis­ sä taisteltu: ”Kukaan ei oo mikään, sanoo Rannanjärvi.”
Vaikeus tottua Rannanjärven lopulliseen poissaoloon tuli näkyville myös kummitustarinoissa. Niihin iskostui nyt uusi päähenkilö. Kuuta­moöinä saattoi matkamiehen kumppaniksi ilmaantua olento, joka hengästymättä seurasi laukkaavaa hevosta ja jonka kauhistunut ajuri totesi Rannanjärven haamuksi. Kummituksen silmät vain hehkuivat kekäleinä ja rautain helske kaikui jaloista.
Kuollut puukkomies nähtiin milloin missäkin, ja erityisesti Yliluoman kylään johtavaan tiehen liittyvät vanhat kummajaistarinat saivat uusia lisäpiirteitä. Olihan tuota tietä pitkin tuotu Antin kuollutta ruumista. Monet pelkäsivät Rannanjärveä enemmän vainajana kuin olivat koskaan kavahtaneet tätä elävänä. Laulu tukehtui kurkkuihin, kun tansseista palaava joukko lähestyi synkkiä metsätaipaleita. Kauhun herkistämissä aivoissa oksan risahdus muuttui raudan helähdykseksi, kiiltomadot pukeutuivat haa­muolennon silmiksi ja puun kuutamossa heilahtava varjo otti tuonen korjaaman häjypäällikön hahmon.”
Lainaus kirjasta Heikki Ylikangas:
Härmän häjyt ja Kauhavan herra
Kuva kuvasta Alahärmän museolta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s